Kun tartuimme novellielokuvakilpailun asettamaan haasteeseen, kunnianhimomme heräsi välittömästi. Suomalaisesta elokuvasta kun on mielestämme puuttunut monia kiinnostavia aiheita ja tekemisen tapoja, joita meillä oli nyt mahdollisuus kokeilla. Erityisesti meitä kiinnosti urbaanin nykytodellisuuden kuvaus, jossa mielestämme ei vielä täysin vakuuttavasti Suomessa olla onnistuttu.
Meitä kiinnosti oman – alakultturien keskellä kasvaneen – sukupolvemme ja sen keskeisten sosiaalisten ilmiöiden kuvaus. Halusimme myös lähestyä itse elokuvan tekemistä uudella, raikkaalla tavalla ja antaa tarinallemme uniikin visuaalisen ilmeen.

Jälkeenpäin katsottuna oma kolmekymppisten sukupolvemme on eräänlainen väliinputoajasukupolvi, joka on jäänyt osaksi suurten ikäluokkien ja laman jalkoihin. Koulusta ei siirrytty suoraan IT-hommiin, vaan pääasiassa työkkärin tilastoihin. Säännöllisten töiden puute on osaltaan pitkittänyt sukupolvemme nuoruutta ja siirtänyt perinteistä aikuisuutta hamaan tulevaisuuteen.

Tietyille vastarannan kiiskeille vakituiset palkkatyöt ovat olleet luovuttamisen ja kompromissin merkki, jota on vastustettu myös ihan periaatteesta. Elokuva onkin tarina tämän kompromissin tehneestä kolmekymppisestä Ekistä, joka halajaa edelleen nuoruuden antaman vapauden perään. Työmyyrälle vapaus koittaa kuitenkin enää ainoastaan viikonloppuisin. Temaattisesti elokuva onkin
eräänlainen oodi viikonlopuille, siis vapaudelle.

Vaikka sisältö elokuvassa onkin leikittelevä ja täynnä ronskia yliammuntaa, pyrkimys oli silti tavoittaa eräänlainen aito todellisuus, joka ei koskaan tuntuisi falskilta. Emme kuitenkaan halunneet tehdä mitään naturalistista dokumenttia aiheesta, joten päädyimme kuvaamaan elokuvan mustavalkoiselle filmille. Koimme, että tämä pelkistetty, abstrahoitu ilmaisumuoto auttaisi katsojaa näkemään elokuvan
todellisuuden ikään kuin puhtaammin.

Elokuvan casting tapahtui jo käsikirjoitusvaiheessa, ja koko näyttelijäkaarti koostuu tarkkaan valituista vanhoista ystävistä ja muista kaupungin kasvoista. Koimme, että heitä on helpompi ohjata näyttelemään luontevasti kameran edessä kuin ohjata ammattinäyttelijöitä sisäistämään tietyt urbaanit käyttäytymisen koodit, esimerkiksi elokuvan kielenä käytetyn stadin slangin. Harjoittelimme ensemblellämme Kom -teatterin lavalla kuusi tiivistä viikkoa, jona aikana myös dialogi hiottiin jokaisen
näyttelijän suuhun sopivaksi.

Myös kameran taakse kerätty työryhmä koostui lähes pelkästään kolmekymppisistä helsinkiläisistä, oman alansa huippuammattilaisista. Elokuvaa tehtäessä meille syntyikin hieno yhteisöllisyyden tuntu, joka toivottavasti huokuu myös lopputuloksesta.

Helsingissä 24.7.2008, Tuomas Milonoff & Jon Sundell